Aki Kaurismäen elokuvista puhutaan taas leveästi, ja puhe kääntyy nopeasti siihen tuttuun sävyyn, jossa arki näyttää yhtä aikaa ankaralta ja lempeältä. Ohjaaja ei selitä liikaa, hän katsoo hetken pidempään ja hän antaa katsojan päätellä loput. Suomalainen elokuvayleisö tunnistaa tyylin heti, ja kansainvälinen yleisö tunnistaa sen yllättävän usein myös.
Kaurismäki kuuluu niihin tekijöihin, joiden nimi on jo oma lajityyppinsä, ja siksi jokainen uusi teos tuntuu pieneltä tapaukselta. Uutisvirta kertoo palkinnoista ja festivaaleista, ja samaan aikaan keskustelu kiertyy työväen, yksinäisyyden ja toivon ympärille. Kaurismäki näyttää maailman harmaana, hän ripauttaa siihen huumoria ja hän antaa sen silti hengittää.
Tyylissä on hiljaisuutta, mutta se ei ole tyhjää
Kaurismäen elokuvissa repliikit ovat säästeliäitä, kameran liike on usein maltillista ja kohtaukset tuntuvat harkituilta, vaikka ne näyttävät yksinkertaisilta. Tunnelma syntyy katseista, tauoista ja musiikista, ja tapahtumat etenevät kuin vanhan ajan tarinankerronnassa, jossa jokainen yksityiskohta on paikallaan. Hän tekee minimalismista lämpimän, hän tekee köyhyydestä näkyvän ja hän tekee solidaarisuudesta arkisen teon.
Tekijänura on kulkenut pitkän matkan suomalaisesta kaupunkimaisemasta eurooppalaisiin satamiin, ja samalla perusvire on pysynyt yllättävän muuttumattomana. Kaurismäen Helsinki voi olla karu, mutta se on myös inhimillinen, ja hänen henkilönsä ovat usein sitkeitä, vaikka he olisivat väsyneitä. Hän näyttää, että elämä jatkuu, vaikka se ei aina menisi hyvin, ja hän näyttää sen ilman suuria puheita.
Le Havre tuo satamaan yhteisön, joka ei kysele turhia
Le Havre on Kaurismäen ranskalaisiin maisemiin sijoittuva elokuva, ja se tuntuu samalla tutulta Kaurismäeltä, vaikka kieli ja kaupunki vaihtuvat. Tarina liikkuu satamakaupungin arjessa, ja se rakentaa toivoa pienistä valinnoista, joissa ihmiset päättävät auttaa toisiaan. Elokuva esitettiin Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa vuonna 2011, ja se palkittiin kriitikkoliitto FIPRESCI:n palkinnolla, mikä nosti sen näkyvyyden nopeasti laajaksi.
Elokuvan kiinnostus ei synny juonenkäänteistä, vaan se syntyy siitä, miten Kaurismäki katsoo arjen moraalia ja yhteisön reaktiota. Kun joku tarvitsee suojaa, naapurit eivät pidä kokousta, he toimivat ja he tekevät sen tyynesti. Le Havre tuntuu kuin satukirjalta, mutta se ei karkaa todellisuudesta, ja juuri siinä on Kaurismäen omituinen taika.
Toivon tuolla puolen asettaa Helsingin peiliksi Euroopalle
Toivon tuolla puolen (2017) vie Kaurismäen suoraan ajankohtaiseen aiheeseen, ja se tekee sen hänen tyylilleen uskollisesti, eli ilman saarnaa ja ilman sentimentaalista ohjaamista. Elokuvassa suomalainen ravintoloitsija ja syyrialainen turvapaikanhakija kohtaavat, ja tarina rakentuu kahden maailman törmäyksestä, joka on yhtä aikaa absurdi ja koskettava. Elokuva kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääsarjassa, ja Kaurismäki palkittiin siellä parhaan ohjaajan Hopeisella karhulla.
Kaurismäen Helsinki näyttäytyy tässä elokuvassa käytännöllisenä, hieman nuutuneena ja silti yllättävän välittävänä, kun oikeat ihmiset osuvat kohdalle. Viranomaiskoneisto voi olla kylmä, mutta sivuhenkilöt voivat olla lämpimiä, ja ravintolan kulisseissa syntyy pieni turvasatama. Elokuva ei lupaa helppoja ratkaisuja, se lupaa vain sen, että kohtaaminen voi muuttaa suunnan, ja se riittää monelle katsojalle.
Kuolleet lehdet jatkaa työväen tarinaa ja kulkee Cannesin kautta
Kuolleet lehdet (Fallen Leaves) toi Kaurismäen takaisin pitkän tauon jälkeen, ja paluu sai nopeasti festivaaliväen huomion. Elokuva kilpaili Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa, se sai ensi-iltansa siellä 22. toukokuuta 2023 ja se voitti tuomariston palkinnon, mikä on yksi festivaalin näkyvimmistä tunnustuksista.
Tarinassa kaksi yksinäistä, työväenluokkaista helsinkiläistä kohtaa, ja he yrittävät löytää yhteyden maailmassa, joka tuntuu kireältä ja meluisalta. Kaurismäki antaa romantiikalle tilaa, hän pitää ilmeen kuivana ja hän antaa tunteen tulla sivulauseessa, mikä tekee vaikutuksesta usein vahvemman. Cannesin esittelyteksti myös liittää elokuvan Kaurismäen työväenluokkaiseen jatkumoon, ja se kertoo suoraan, että elokuvassa painavat rakkaus, solidaarisuus ja toivo.
Elokuva keräsi laajaa kansainvälistä huomiota myös palkintokauden aikana, ja keskustelu nosti esiin näyttelijöiden suorituksia sekä Kaurismäen tunnistettavaa rytmiä. Julkisuudessa puhuttiin muun muassa siitä, miten elokuvan pienuus kantaa pitkälle, ja miten Helsinki muuttuu hänen kuvissaan melkein ajattomaksi näyttämöksi.
Miksi Kaurismäki tuntuu ajankohtaiselta juuri nyt
Kaurismäen elokuvissa raha on usein vähissä, työ on epävarmaa ja tulevaisuus on sumuinen, ja siksi ne osuvat monen tämän päivän katsojan hermoon. Hän ei tee sankareista voittajia, hän tekee heistä selviytyjiä ja hän näyttää, että pienikin lämpö voi olla uutinen. Yhteiskunnallinen katse ei ole julistus, se on kuva ihmisestä, joka yrittää pitää kiinni arvokkuudesta.
Kaurismäen huumori on myös kuin varovainen henkireikä, ja se syntyy usein siitä, että tilanteet ovat liian totta ollakseen täysin synkkiä. Kun hahmo sanoo yhden lauseen, hän sanoo samalla kolme asiaa, ja katsoja saa tilaa nauraa ja nielaista perään. Tässä rytmissä on jotain vanhanaikaista, mutta se tuntuu yhä modernilta, koska se ei tyydy selittelemään.
Pienet yksityiskohdat, joista Kaurismäen maailma rakentuu
Kaurismäen elokuvissa lavastus ja esineet ovat harvoin sattumaa, ja musiikki tuo usein toisen aikakauden mukaan samaan huoneeseen. Hän käyttää tuttuja kasvoja, hän luottaa tiettyyn työryhmään ja hän rakentaa tunnun, jossa mennyt ja nykyinen kulkevat rinnakkain. Kun taustalla soi vanha kappale ja pöydällä on halpa kahvikuppi, koko kohtaus kertoo luokasta ja elämästä ilman, että kukaan sanoo sitä ääneen.
Lopulta Kaurismäen elokuvien vetovoima on siinä, että ne eivät vaadi katsojaa uskomaan ihmeisiin, vaan ne pyytävät uskomaan ihmiseen. Le Havre näyttää yhteisön, Toivon tuolla puolen näyttää kohtaamisen ja Kuolleet lehdet näyttää mahdollisuuden, joka syntyy kahden väsyneen ihmisen välille. Kun katsoo näitä rinnakkain, huomaa helposti, että toivo ei ole hänen elokuvissaan slogan, vaan se on tapa kävellä eteenpäin.
- Kaurismäen elokuvissa toistuu työ ja työttömyys, ja arki kuvataan ilman romantisointia, mutta ihmisarvo pidetään näkyvissä.
- Kaurismäen komiikka syntyy kuivasta rytmistä, ja tunne tehdään pienillä eleillä, eikä suurilla puheilla.
- Kaurismäen tarinoissa yhteisö voi olla yllättävä turvaverkko, ja auttaminen tapahtuu usein hiljaa, eikä näyttävästi.
- Kaurismäen maailmassa rakkaus ei korjaa kaikkea, mutta se siirtää painoa juuri sen verran, että elämä jatkuu.