Apple TV+:n huolella tuotettu Masters of the Air sai ensi-iltansa 26. tammikuuta 2024, ja se on jatkoa ylistäville sota-draama-sarjoille Band of Brothers (2001) ja The Pacific (2010). Sarja perustuu Donald L. Millerin samannimiseen kirjaan, ja sen on tuottanut Steven Spielberg yhteistyössä Tom Hanksin ja Gary Goetzmanin kanssa. Budjetiltaan yli 250 miljoonan dollarin mittainen sarja kuvattiin Englannissa vuosina 2021–2022, ja siihen sisältyy mittava määrä visuaalisia tehosteita – yli 3 400 visuaalista efektiä luotiin DNEG:in toimesta . Kaikesta näkee, että tuotanto on ollut korkealaatuista ja rahaa on käytetty paljon.
Sarjan johtoajatuksena on seurata Yhdysvaltain ilmavoimien Eighth Air Forcen 100th Bomb Groupin miehistön kohtaamia koettelemuksia toisen maailmansodan aikana. Ohjauksesta vastaili joukko tunnettuja ohjaajia, kuten Cary Joji Fukunaga, Dee Rees ja Tim Van Patten. Tässä yhdistyy huipputason visuaalisuus, tarkka historiallinen konteksti ja suuret draaman kaaret, jotka tavoittavat sekä sota-historiasta kiinnostuneet että draama-katsojat. Katsojilla on hyvä tietää, että elokuvassa esiintyvät hahmot ovat oikeita, sodassa olleita henkilöitä, ja heidän historiansa kerrotaan viimeisen, eli yhdeksännen jakson päätteeksi. Luonnollisesti itse sarja on dramatisoitu, eikä kuvaa ajan todellisuutta aivan siinä tarkkuudessa, kuin mitä sodassa oikeasti tapahtui.
Juoni ja hahmot
Sarja koostuu yhdeksästä jaksosta, ja se seuraa pommikoneiden miehistön tiukka-otteista arkea Euroopan taivailla. Katsojat tutustuvat mm. majureihin Gale ”Buck” Cleveniin, John ”Bucky” Eganiin sekä navigaattori Harry Crosbyyn, joiden kautta draama rakentuu henkilökohtaisten kohtaloiden, trauman ja veljeyden teemojen ympärille. Jaksoissa käsitellään ratkaisevia lentoja, ryhdikkyyttä, mutta myös menetystä: koneita tuhoutuu ja miehistöt kärsivät tappioita, kuten jaksoissa räikeästi esiin nousevat pommituslennot Bremenissä ja Schweinfurtissa.
Hahmojen henkilökohtaiset tarinat rakentuvat rinnakkain suuriin sotatapahtumiin. Esimerkiksi Crosby solmii sidoksen ATS-naisen kanssa, ja Eganin vankileirille joutumisen kautta sarjan tunnepitoisuus kasvaa. Jaksojen edetessä draama siirtyy yhä enemmän lentäjien piirin sisäisiin ristiriitoihin, henkilöiden välisiin suhteisiin ja sodan psykologiseen rasitukseen. Sarjassa olisi ollut varmasti kerrottavaan pidempäänkin sarjaan, mutta toisaalta yhdeksän jaksoa riittivät tämän kokonaisuuden kerrontaan.
Näyttelijävalinnat tukevat tarinan ydintä
Masters of the Air -sarjan näyttelijäkaarti koostuu useista nousevista ja jo kansainvälisesti tunnetuista nimistä, joiden suorituskyky tukee tarinan painavaa teemaa. Austin Butler esittää majuri Gale “Buck” Cleveniä – rooli, joka vaatii sekä fyysistä läsnäoloa että henkistä syvyyttä. Butler tunnetaan erityisesti Elvis-elokuvasta, ja hänen kykynsä tulkita karismaattista mutta sisäisesti haavoittunutta hahmoa on sarjan keskiössä. Clevenin ystävää ja aseveljeä, John “Bucky” Eganiä, näyttelee Callum Turner, joka tuo hahmoon sopivasti huolettomuutta, uskollisuutta ja sodan edetessä myös katkeran kokemuksen painoa. Näiden kahden kemia luo sarjan emotionaalisen ytimen – he aloittavat taistelun itsevarmoina lentäjinä, mutta muuttuvat sodan vaikutuksesta.
Toinen keskeinen roolihahmo on Nate Mannin esittämä Robert “Rosie” Rosenthal, jonka mukaan tuoma uudempi ja päättäväisempi näkökulma tuo vaihtelua Buckin ja Buckyn idealistisempaan maailmaan. Rosie on juutalainen lentäjä, joka liittyy sodan loppupuolella operaatioihin ja toimii kuin viestinviejä uudenlaisen, pragmaattisemman suhtautumisen puolesta. Hänen hahmonsa kontrastina toimii Anthony Boylen esittämä Harry Crosby, joka toimii myös sarjan kertojahahmona. Crosby ei ole sankarillinen lentäjä, vaan enemmän tarkkailija – navigaattori, joka seuraa tapahtumia ja toimii emotionaalisena siltana hahmojen välillä. Hänen kokemuksensa tuovat perspektiiviä sodan pitkään kaareen ja muistuttavat siitä, että jokainen ei ollut keskellä toimintaa, mutta silti osallinen siihen.
Tukihahmot rikastuttavat tarinankulkua
Vaikka sarja rakentuu pääosin neljän keskeisen hahmon ympärille, myös useat sivuroolit rikastuttavat Masters of the Air -sarjan kokonaisuutta. Barry Keoghan nähdään sadistisenä saksalaisvartijana vankileirillä, ja hänen roolityönsä lisää sodan inhimillisen tuskan näkökulmaa. Ncuti Gatwa puolestaan tuo ruutuun Tuskegee Airmen -osaston edustajan roolissa uudenlaista edustusta ja muistuttaa, että sota ei ollut yksivärinen tai -ääninen. Tämä laajentaa sarjan temaattista kirjoa merkittävästi, sillä afroamerikkalaisten rooli toisen maailmansodan ilmataisteluissa on jäänyt useimmiten vähemmälle huomiolle.
Lisäksi nähdään hahmoja, kuten Rosieä komentava esikunta, saksalaiset sotilaat ja siviilit, sekä Ranskan vastarintaliikkeen edustajat. Vaikka heidän ruutuaikansa on rajallinen, jokainen sivuhahmo on kirjoitettu tukemaan päähenkilöiden matkaa – olipa kyseessä sitten vankileirin komentaja, RAF:n upseeri tai pelastustehtävään osallistuva siviili. Näin sarja rakentaa vaikuttavan monitasoisen kuvan sodasta, jossa kukaan ei jää irralliseksi vaan jokaisella on oma paikkansa sodan kudelmassa.
Visuaalisuus ja äänimaailma
Masters of the Air panostaa valtavasti visuaalisiin tehosteisiin: sarjassa nähdään laaja määrä ilmakuvausta, joka on toteutettu DNEG:n luomilla yli 3 400 visuaalisella efektillä. Tämä saa B‑17-pommittajat näyttämään vaikuttavilta ja dramaattisilta, vaikka joitakin katsojia on kritisoitu CGI-efektien ”liikaa Hollywood’iksi” kokemista . Ilmasodankuvat ovat paitsi visuaalisestikin vakuuttavia, myös keskeinen keino tuoda sodan kauhu ja mittakaava katsojan iholle.
Äänimaailma tukee tätä kokonaisuutta vaikuttavasti – jaksot ovat pitkiä, 48–77 minuuttia, ja niissä dramaattinen äänisuunnittelu yhdistyy musiikillisiin teemoihin, kuten Blake Neelyn teemamusiikkiin. Sarja voitti myös Emmy-palkinnon parhaasta äänimiksauksesta ja äänieditoinnista, mikä kertoo äänitaustan korkeasta laadusta ja tarkkaan rakennetuista äänimaisemista .
Vastaanotto ja kritiikki
Masters of the Air sai kriitikoilta yleisesti myönteisen vastaanoton, Metacriticin keskiarvon ollessa 72/100 . The Guardianin Rebecca Nicholson kuvaili sarjaa ”todella loistavaksi televisioksi”, jossa sotilaskokemus on ”yhtä lailla hurjistakin kauhea”, kun taas joissakin kriitikoiden mielipiteissä korostettiin haittapuolia .
Negatiivisemmissa arvioissa on nostettu esiin hahmojen pintapuolinen kehitys ja toisteinen draaman kaava: i-lehden Emily Baker näki sen ”vuoden 2024 ensimmäisenä suurempana TV-pettymyksenä”, ja Daily Telegraph kommentoi sarjan venyvän kliseiden puolelle . Myös historiallisia yksityiskohtia on kritisoitu, sillä joidenkin mielestä sarjassa oli todellisuudesta poikkeavia muutoksia – ”koska keskittyminen strategiseen kokonaisuuteen jäi puuttumaan” .
Historiallinen tarkkuus
Sarja on kunnianhimoinen realistinen kuvaus Eighth Air Forcen pommituskampanjoista, mutta se ei välttyy dramatisoinneilta. Osalle katsojista tämä on ongelma, sillä sarja muuttaa historiallisia tapahtumia tarkoituksenmukaiseksi draaman vuoksi . Esimerkiksi lentotehtävien yksityiskohdissa on teknisiä epätarkkuuksia, ja hahmojen taustatarinoille on lisätty fiktiivisiä elementtejä.
Toisaalta tämä on tavallinen pala draamasarjoja: jotta katsoja pysyy mukana, hahmojen henkilökohtaiset kokemukset ja tunnepitoiset hetket korostuvat. Tuotantoryhmä on tehnyt yhteistyötä tutkijoiden kanssa ja säilyttänyt monissa kohdissa sodan raakaa realismia, kuten vangitsevien lento- ja pommituskohtauksien kautta. Pelkästään sodan pommituslentojen kerronta olisi tehnyt sarjasta dokumentin, eikä viihteellistä tv-sarjaa.
Teemat ja merkitys
Yksi sarjan keskeisistä teemoista on veljeys ja yhteishenki – ilmaryhmissä muodostuu elinikäisiä siteitä, jotka kestävät pommitusten tuhot ja sodan raadollisuuden. Vaikka taistelu on fyysistä, sarja korostaa erityisesti miehistön henkistä rasitusta. Useissa jaksoissa nähdään, kuinka lentäjät kamppailevat traumaattisten kokemusten kanssa kauan tehtävien jälkeen.
Toinen vahva teema on pelko ja selviytyminen. Sarjassa tuo ilmi usein ajatus ”sinun vuorosi olla seuraavana” – joka lentäjä tietää koko ajan. Tämä synnyttää tykyttävän jännityksen, joka huipentuu keskeisiin pommikonekohtaamisiin, kuten Bremenin ja Berliinin kohtauksiin. Myös tekninen osaaminen, kuten navigointi ja koneiden korjaukset, ovat oleellinen osa sarjan jännitekoostumusta ja tällä kertaa myös lentohenkilöstö maalla saa oman huomionsa.
Vertailu aiempiin sarjoihin
Tämä sarja kutsutaan jatkumoksi Band of Brothersille ja The Pacificille. Molemmat niistä ovat saavuttaneet ikonisen aseman ja asettaneet valtavan odotuksen jatkajille – odotukset, joihin Masters of the Air vastaa monelta osin visuaalisuudessa ja ohjauksessa. Sarja tuo mittakaavan ja sotatoimien realistisuuden uudelle tasolle.
Kuitenkin sen tulkintaa on kritisoitu: Band of Brothers keskittyi enemmän hahmojen keskinäiseen dynamiikkaan tasapainoittavan kuvauksen, kun Masters on ajoittain peittänyt henkilökohtaisen dramatiikan suuren kontekstin alle. Tämä voi olla joillekin katsojille hyvä, mutta osalle taas liika draama rumentaa historiaa.
Johtopäätökset ja suositus
Masters of the Air on visuaalisesti monipuolinen ja taloudellisesti vaikuttava sarja, jonka panostus realistisiin ilmakuviin ja sodan kokemuksiin tekee siitä kokemuksen – niin historiallisesti kuin viihteellisesti. Sarja ei ole täydellinen, ja hahmojen syvyyttä on kritisoitu, mutta tuottajien tavoitteet saavutetaan dramaattisella intensiteetillä ja visuaalisella läsnäololla.
Kriitikoiden ja katsojien vastaanotto on selvästi pääosin positiivinen – vaikka aina löytyy skeptikoita, sarja on selkeästi onnistunut jonkinlaisen tasapainon saavuttamisessa. Sotadraamasarjan ystäville, sekä historiaan ja korkeatasoiseen tuotantoon nojautuville yleisöille tämä on todellakin katsomisen arvoinen teos. Me suosittelemme sarjaa sotahistorian, ja lentokoneiden ystäville.
Muita sotasarjoja:
Olemme myös arvostelleet joulukuussa 2022 toisen samaan aikaan sijoittuvan englantilaisen sarjan: Lancaster Skies
Käsikirjoittaja John Orloffin kommentit Masters of the Air -sarjan finaalista
John Orloff kertoo, että kun häneltä vuonna 2013 pyydettiin kirjoittamaan pari jaksoa Masters of the Air’ta, hän halusi ehdottomasti käsitellä sarjan loppupuolta. Hän ajatteli, että “I would love to write one of the last ones” – erityisesti siksi, että halusi kuvata natsi-Saksan tuhon dramaattista loppua, aihetta, jota harvemmin nähdään valkokankaalla . Hän kertoi myös, että kiinnostui ilmataistelujen kuvaamisesta, koska ilmataisteluja käsittelevät tarinat ovat harvinaisia – maaoperaatioita on käsitelty lukuisasti, mutta ilmataisteluja ei juuri koskaan .
Orloff peräänkuuluttaa historiallista tarkkuutta ja draamaa tasapainottavaa näkökulmaa. Hän toteaa halunneensa tuoda näyttämölle maailmaa, jota katsojat eivät ole aiemmin nähneet: ilmataisteluita 25 000 jalan korkeudessa ja pommituskampanjoita, jotka ovat harvoin olleet esillä populaarikulttuurissa . Panostus suuren mittakaavan ilmataistelukohtauksiin näkyy esimerkiksi episodiin neljä – kirjoittaja tavoittelee tällä tavalla autenttista ja koskettavaa kokemusta.
Loppukohtauksen merkitys
Orloff tekee selväksi, että finaalijakso nousee hänen suosikikseen juuri siksi, että siinä päästään kokemaan natsi-Saksan tuho ja kokonaisen imperiumin tuhoutuminen. Hän vertaa tätä mytologiseen “Götterdämmerungiin” – tuhon hiljaiseen tautiin . Tämä kuva antaa dramatian ja historiallisten tapahtumien yhdistämiselle syvän merkityksen, joka muuttaa sarjan pelkästä sodan kuvauksesta laajemmaksi kulttuuriseksi ja inhimilliseksi pohdinnaksi.
Orloff nostaa esiin junttaautojoukkojen levottomia maisemia ja sairaiden, karkotettujen siviilien joukot talvella 1945, jolloin Eurooppa koki ennennäkemätöntä kaaosta. Hän pitää tätä aikaa kiinnostavana ajankohtana, joka herättää dramaturgisesti ja historiallisesti voimakkaita tunteita. Juuri tämä kaaostila ja loppuvaiheen tuhon kuvaaminen ovat keskeinen syy, miksi finaalijaksosta tuli hänen mielestään sarjan sydän.
Hahmodynamiikan rakentaminen
Orloff kertoo, että sarja ei keskity vain yhteen tai kahteen hahmoon, vaan rakentaa tarinansa neljän keskeisen hahmon – Buckin, Buckyn, Rosien ja Crosbyn – ympärille . Hän korostaa, että jokaisen hahmon mukanaolo sceneissä oli tarkkaan suunniteltua: jos joku hahmoista ei ole läsnä, yleisö ei näe kohtauksia . Tämä lähestymistapa vahvistaa katsojan yhteyttä keskeisiin henkilöihin ja luo eheän juonirakenteen.
Erityisesti Crosby nostetaan sarjan kertojaminäksi, koska hän on ainut neljästä, joka pysyy tukikohdassa läpi lopun . Tämä rooli antaa yksiselitteisen näkökulman syntyneeseen sotaan ja sen kokemuksiin eri hahmojen kautta – ikään kuin Crosby olisi siteenä Buckin ja Rosien tarinoiden välillä.
Orloff painottaa, että sarjan tarinankerronta ei ole kalenteripohjaista vaan hahmokeskeistä. Ajanjaksot tiivistetään tunneittain kuluviksi dramaattisiksi kokonaisuuksiksi. Hän kertoo esimerkiksi Crosbyn lomajakson Oxfordin yliopistoon tuodun narratiivisesti aiemmalle ajankohdalle palvelemaan traumakuvauksen syntyä.
Tom Hanksin slogan “reveal character through procedure” on ollut Orloffin keskeinen opastus, ja se näkyy sarjan kaikissa pienissä tutustumisissa koneiden huoltoon tai lentoihin valmistautumiseen, jotka samalla luovat hahmoille syvyyttä. Tämä pienten teknisten kuvauksien kautta luotu tunne tuo realismia, joka syventää katsojan samaistumista hahmoihin.
Orloff käsittelee moraalista ambivalenssia: miehistöt eivät mieti pommitusten eettisiä seurauksia, vaan keskittyvät selviytymiseen, vaikka he tietävät tekojensa laajuuden . Hän nostaa esille Munsterin operaation 10. lokakuuta 1943, jossa pommitus kohdistui siviili-alueelle. Tässä kohtaa hahmokeskeisyys jättää tilaa moraalisiin pohdinnoille, mutta ne jäävät pikaisesti käsitellyiksi, mikä on Orloffin mukaan linjassa sarjan tavoitteiden kanssa .
Tämä toimintatapa heijastaa Orloffin tavoitetta kertoa tarina sodan miesten näkökulmasta – velvollisuus, pelko ja selviytyminen ovat keskiössä, ei yleinen sodan oikeutus. Samalla sarja jättää moraali-ideologisen keskustelun katsojalle, joka voi vetää omat johtopäätöksensä.
Orloff halusi tuoda sarjaan suuren mittakaavan, massiiviset ilmataistelukohtaukset ja laajat pommituslennot – jopa tuhat koneen ryhmätaktiikat . Hän mainitsee tavoitteena olleen visuaalinen mittakaava, joka muistuttaa elokuvallista suuruutta ja luo katsojalle fyysisen kokemuksen.
Myös ääni- ja leikkaustyöskentely tuovat esiin sarjan monumentaalisuutta. Orloff kokee, että 70–90‑sivuisista ensimmäisistä käsikirjoituksista muotoutui alkuperäistä suunnitelmaa tiiviimpi, mutta säilytti silti intiimin tunnelman . Tämä yhdistelmä suurta ja pientä – koneiden jyly ja hahmojen sisäinen kamppailu – on Orloffin mukaan sarjan ytimessä.
Sarjan dramaturginen rakenne
Sarjan rakenteessa keskiössä ovat Buckin ja Buckyn suhde sekä Rosien kehitys. Orloff kuvasi tämän ensimmäisen osan hahmojen muodostumiseksi, jossa tunnelma muuttuu aikojen kehittyessä . Hahmojen kasvu seuraa juonen dramaattista kehitystä.
Crosby toimii juonen julkaisijan roolissa, yhdistäen kaksi ajallista kokonaisuutta. Ilman hänen läsnäoloaan sarjan punainen lanka olisi Orloffin mukaan katkennut, sillä Rosien ja Buck/Buckyn ajanjaksot eivät juurikaan leikkaa .
Yhteenveto
John Orloffin mukaan Masters of the Air rakentuu neljän hahmon kautta, joista Crosby kantaa juonen läpi sarjan alusta loppuun. Hän yhdistää massiivista visuaalisuutta, sotatoimien eettisiä kysymyksiä ja hahmojen sisäistä draamaa tavalla, joka kutsuu katsojan ajattelemaan itse. Finaalijakso natsi-Saksan sortumuksesta on Orloffin suosikki, sillä se on sekä historiallisesti merkittävä että dramaturgisesti voimakas.
