Riptide on neliosainen australialais-brittiläinen psykologinen trillseri, jonka on luonut Jason Herbison ja ohjannut Scott Major. Sarja sijoittuu upeisiin rantamaisemiin Victorian osavaltiossa, ja sen keskiössä on aviopuoliso Sean Westonin mystinen katoaminen aamulauttailun aikana. Pääroolissa Jo Joyner esittää Alisonia, Seanin uutta vaimoa, joka on nyt perimässä hienon talon rannalla. Tarinassa sekoittuvat yltäkylläinen paratiisi, perhesuhteet ja petoksen mahdollisuus – tunnelma lepää hienovaraisella epäluottamuksella.
Sarjan rakenne on tiivis: vain neljä jaksoa, joissa jokainen jakso etenee sulavasti, mutta jättää silti tilaa henkilöhahmojen syvällisemmälle tarkastelulle. Sekä kirjailijan että sarjan toiminta on sävykkään rikasta siinä, kuinka menneisyyden haamut ja perhesuhteissa piilevät motiivit paljastuvat vähitellen. Katsojille tarjotaan useampia vaihtoehtoja Seanin katoamisen selitykseksi.
Juoni ja tunnelma
Juoni käynnistyy arvoituksella: Sean katoaa mereen, ja todellisuus aaltoilee epävarmuudessa. Onko kyseessä onnettomuus – rip tide? – vai jotain ennalta suunniteltua . Sean oli kuitenkin hyvä surffaamaan ja uimaan, mutta olisiko joku sairaskohtaus voinut tulla hänen ollesssaan merellä, mutta ruumista ei tunnu löytyvän. Alison on uusi nainen perheessä, ja erityisesti Seanin lapsi ei tunnu hyväksyvän häntä, mikä lisää syytöstä uutta vaimoa kohtaan. Ex-miehen himo palata suhteeseen, naapurin Danin epäilyksellinen läsnäolo ja poliisitutkinta punovat kaiken yhteen kompleksiseksi solmuksi, jossa mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää. Ja entä Alisonin oman tyttären hairahdukset, ja Alisonin Ex-miehen äkkipikaisuus, olisiko siellä ratkaisu Seanin katoamiseen?
Tunnelma on kireä ja visuaalisesti luonnonvoimaa korostava. Rannikkomainen paikka toimii eräänlaisena tuomiona ja katsojankin intuitio haastetaan: kuka on rehellinen ja kuka valehteleva? Näin katsojan osallistuminen nousee keskeiseksi, ja jokainen pieni henkilösuhde ja vihjaus saa merkitystä. Sarja ei luota selkeisiin yleisöystävällisiin ratkaisuihin, vaan rakentaa jännitettä hiipivästi, joskin paljastaen syyllisen liian helposti.
Näyttelijätyö ja käsikirjoitus
Pääosissa Jo Joyner ja Peter O’Brien tarjoavat vakuuttavia kohtauksia, jotka tuovat henkilöhahmoihin herkkyyttä, säröjä ja dynamiikkaa. Alison on moniulotteinen hahmo, joka tasapainottelee murheessa, muistojen painolastissa ja uuden elämän paineissa. Seanin rooli jää monisyiseksi – katoamisen arvoitus mahdollistaa hänen hahmonsa paljastumisen tai piiloutumisen eri aalloissa. Sukulaisuussuhteet, lapsen kapinointi ja entisen puolison osallistuminen täyttävät tarinan poliittisella hitauksella.
Käsikirjoitus noudattelee psykologisen trillerin kaavaa: aluksi hiljaisuus, sitten hiipivät vihjeet, lopulta hiljentynyt jännitys. Jaksojen rakenne on tiivis ja kohtaukset leikittelevät rehellisyyden rajoilla, mikä pitää yllä jatkuvaa epävarmuutta. Kirjoittajatiimi – Herbison, Wilson ja Ellis – onnistuu sitomaan katsojan varovaisen kiinnostuksen alusta loppuun, vaikka lopetus jättääkin tilaa tulkinnoille. Sarjaa on kutsuttu joskus “upmarket-versiona Neighboursista.
Vastaanotto ja kritiikki – ja arvostelumme
Arvostelut ovat olleet keskimäärin myönteisiä mutta kriittisiä. i‑lehden Emily Watkins: “hyvin rytmitetty käsikirjoitus ja luottava esiintyminen kompensoivat ajoittaiset ylimitoitukset” . Hän kehui etenkin Joynerin ja O’Briensin työtä, vaikka hahmot olivatkin paikoitellen epäsympaattisia. Myös Radio Timesin Morgan Cormack totesi sarjan trailerin “positiivisen uhkaavaksi”.
Toisaalta The Times – lehti – piti sarjaa pinnallisena ja muistutti draaman suolasta: “auringonpaiste, surffi ja jännitys, mutta ei mitään silmiinpistävää” . Myös Rotten Tomatoes -kritiikki luonnehti sitä epäorgaaniseksi “kappa harvaan mielenkiintoista materiaalia ilman alkuperäisyyttä” . IMDb:n pisteet (n. 5.5/10) korostavat samaa: sarja kiinnostaa, mutta ei säily paineen alla . Yleisöstä osa löysi sen koukuttavaksi, toiset taas pitivät hyvinkin yliampuvana. Mutta neljän jakson viihteeksi sarja yltää kuitenkin katsottavien luokkaan – suosittelemme arkiviihteeksi.
Jos pidät psykologisista jännäreistä ja pienimuotoisista perhedraamoista, Riptide voi olla juuri sopivan intensiivinen neliosainen sarja. Toisaalta jos haet syvällisiä, elämää ravistelevia trillerikokemuksia, saatat kokea sen pinnalliseksi. Sarja toimii erityisesti visuaalisena pintajännärinä, jossa tunnelma ja luonnonvoimat kohtaavat. Lyhyt jakso‑runko sopii myös kiireisille katsojille, jotka haluavat tiiviin ja silti mielenkiintoisen draamakokemuksen.
On myös hyvä huomata, että Riptide on massoittain tuotettu ja osa bestseller‑kaavojen silppua – mikä taas voi tuoda lohdullista ennakoitavuutta. Alkuperäisyyttä kaipaava katsoja saattaa kaivata syvennetympää karakteritystä. Nostan kuitenkin esiin sen, että sarja toimii erityisen hyvin “keskisuuren jännityksen laimeana” nautintona, joka ei kuluta aikaa tai vaadi jatkuvaa intensiteettiä.
