Netflixin irlantilainen komedia How to Get to Heaven from Belfast saapui keskelle helmikuuta kuin vahingossa väärään muistotilaisuuteen eksynyt bändi. Sarja kuulostaa nimensä perusteella höttöiseltä höpsöttelyltä, mutta tarina puree nopeasti kiinni synkempään mysteeriin. Tekijä Lisa McGee tunnetaan jo valmiiksi nasevasta dialogista, ja sama terä näkyy nyt uudenlaisessa paketissa. Katsoja saa samalla kertaa nauraa, kiristellä hampaita ja ihmetellä, miten tämä kaikki voi olla näin kevyttä. Kyseessä ei ole aivan sellainen peruskomedia, mitä yleensä komedialla tarkoitetaan, vaan enemmänkin musta komedia, missä komedian vivahteet tulevat esille nimenomaan dialogin kautta, eikä niinkään itse sarjan kautta.
Sarja ei myöskään teeskentele olevansa vain vitsi. Juoni rakentuu ystävyyden, muistojen ja pienten valheiden päälle, ja juuri siksi komedia maistuu paremmalta. Sarjan tunnelma pitää kokonaisuuden kasassa, koska paikoilla tuntuu olevan oma henkilöhahmonsa. Sarja on parhaimmillaan silloin, kun se antaa arjen sotkun olla arjen sotkua. Katsoja huomaa pian katsovansa “vielä yhden jakson”, vaikka kello ei olisi samaa mieltä
Kolme ystävää ja yksi outo lähtölaukaus
Sarja käynnistyy tilanteesta, joka on yhtä aikaa arkinen ja epämukava. Kolme vanhaa ystävää kohtaa uudelleen, ja vanha koulututtu tuntuu vetävän heitä samaan huoneeseen – on aika lähteä viemään viimeiset terveiset ystävälle, jota ei ole tavannut 20 vuoteen. Tapaaminen ei kuitenkaan jää nostalgiseksi halailuksi, koska menneisyys alkaa liikkua kuin huonosti suljettu matkalaukku hihnalla. Mysteeri sytyttää kipinän, joka pakottaa jokaisen katsomaan itseään vähän liian kirkkaassa valossa.
Pääkolmikon dynamiikka on sarjan moottori. Saoirse on kirjoittaja, Robyn elää ruuhkavuosien ristipaineessa ja Dara tekee työtä, jossa muiden tarpeet menevät helposti omien ohi. Hahmot eivät ole siloiteltuja, ja se tuntuu hyvältä. Huomio karkaa usein sivulauseista heitettyihin kommentteihin, koska niissä piilee koko heidän historiansa. Tarina ei kiirehdi selittämään kaikkea puhki, vaan antaa katsojan koota rivien välejä. Mutta jos haet tästä sarjasta perinteisiä komedian piirteitä, huomaat pian lopettavasi sarjan katsomisen.
Komedia, joka uskaltaa olla myös rikosmysteeri
How to Get to Heaven from Belfast ei nojaa pelkkiin vitseihin, vaikka naurua tulee tasaisesti. Sarja rakentaa jännitystä samalla reseptillä kuin parhaat pubikeskustelut: joku sanoo liikaa, toinen vaikenee väärässä kohdassa ja kolmas yrittää vaihtaa aihetta. Mysteeri ei ole vain koriste, vaan se pakottaa ihmiset liikkeelle. Juoni pysyy elävänä, koska palaset loksahtavat paikalleen epävarmasti ja joskus myös epäreilusti. Katsoja huomaa epäilevänsä kaikkia, ja se on osa hauskuutta.
Sarjan sävy on kiinnostavan ristiriitainen. Huumori on paikoin terävää ja paikoin lempeää, ja se vaihtaa vaihdetta nopeammin kuin taksikuski perjantai-iltana. Draama ei silti romahda vitsin alle, vaan komedia toimii usein juuri suojakilpenä. Tunnepuoli yllättää, koska se hiipii sisään pienistä eleistä ja katseista. Sarja luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana myös silloin, kun vitsi jää kurkkuun.
Näyttelijät, joihin uskoo heti
Näyttelijätyö on sarjan vahvimpia valtteja. Roísín Gallagher tekee Saoirsesta hahmon, joka pystyy samaan aikaan olemaan terävä, hauras ja vähän itsekäs. Sinéad Keenan tuo Robyniin hermostunutta lämpöä, joka tuntuu tutulta kaikille, jotka ovat joskus yrittäneet hallita arkea listojen avulla. Caoilfhionn Dunne tekee Darasta hiljaisen voiman, joka huomaa asiat ennen muita ja maksaa siitä omalla rauhallaan. Kolmikko riitelee uskottavasti, ja he myös välittävät toisistaan tavalla, jota ei tarvitse alleviivata.
Sivurooleissa näkyy sama varmuus. Greta nousee nopeasti tarinan tärkeäksi painopisteeksi, ja Natasha O’Keeffe löytää hahmoon sekä mysteerin että ihmisen. Sarja ei myöskään unohda komedialle olennaista rytmiä, koska repliikit osuvat usein just siihen kohtaan, jossa katsoja luulee jo tietävänsä suunnan. Huumori ei synny pelkistä punchlineista, vaan siitä, miten ihmiset yrittävät olla järkeviä tilanteessa, joka ei suostu järkeistymään. Kokonaisuus tuntuu näyttelijöiden käsissä elävältä, ei vain kirjoitetulta.
Mikä toimii ja mikä töksähtää
Sarjan suurin ansio on tasapaino. Komedia ei hajoa rikosjuonen alle, ja rikosjuoni ei muutu tekosyyksi heittää vitsejä. Hahmot ovat aidosti ristiriitaisia, ja juuri se tekee heidän valinnoistaan kiinnostavia. Dialogi on napakkaa, mutta se ei kuulosta “kirjoitetulta nokkeluudelta”, vaan siltä, että nämä ihmiset oikeasti puhuvat näin. Tarina myös uskaltaa olla kaoottinen, mikä sopii sen maailmaan.
Sarja ei silti ole täysin tasainen. Juoni ottaa välillä niin vauhdikkaan loikan, että katsoja huomaa tarkistavansa, jäikö jokin kohtaus välistä. Sivuhahmojen kirjo on paikoin niin runsas, että osa jää nopeasti vain väriksi taustalle. Käänteitä tulee usein, ja kaikki eivät tunnu yhtä painavilta kuin ensimmäiset suuret paljastukset. Kokonaisuus pysyy silti kasassa, koska pääkolmikon tarina kantaa.
Kenelle sarja kannattaa katsoa
Sarja sopii katsojalle, joka haluaa irlantilaisen komedian mutta ei kaipaa pelkkää sketsimäistä hupailua. Sarja toimii myös niille, jotka tykkäävät mysteereistä, joissa tärkeintä ei ole murhalauta vaan ihmisten väliset jännitteet. Katsoja saa paljon irti, jos pitää dialogivetoisesta kerronnasta ja henkilöhahmoista, jotka eivät aina tee fiksuimpia ratkaisuja. Sarja ei ole “taustalle laitettava”, koska yksityiskohdat ja sanavalinnat ovat osa nautintoa. Sarja palkitsee erityisesti bingekatselussa, koska ystävyyksien kerrokset avautuvat jakso jaksolta.
Sarja voi kuitenkin tuntua liian vilkkaalta, jos etsii rauhallista rikosdraamaa. Sarja leikkaa tunnelmasta toiseen nopeasti, ja se on tarkoituksellista. Katsoja joutuu hyväksymään, että komedia ja synkkyys kulkevat käsi kädessä. Katsoja saa vastineeksi sarjan, joka tuntuu omalta eikä vain algoritmin laskemalta kompromissilta.
Pikaopas katseluun
Sarja on kahdeksan jakson kokonaisuus, ja se toimii parhaiten, kun sille antaa pari iltaa putkeen. Katsominen helpottuu, kun muistaa yhden asian: sarja on ensisijaisesti tarina ystävyydestä ja vasta sitten mysteeri. Katsoja voi huoletta nauraa ääneen, vaikka taustalla tapahtuisi jotain epäilyttävää. Sarja muistuttaa, että ihmiset ovat usein huvittavimmillaan silloin, kun he yrittävät peittää totuutta.
Listaus sopii myös päätöksenteon avuksi, jos katselulista on pitkä:
- Sarja tarjoaa irlantilaista komediaa, jossa vitsit syntyvät ihmisistä eikä one-linereista.
- Sarja yhdistää mysteerin ja ystävyysdraaman ilman että jompikumpi jää koristeeksi.
- Sarja näyttää Belfastin elävänä ja rosoisena, ei vain matkailumainoksena.
- Sarja nojaa vahvaan pääkolmikkoon, jonka kemia kantaa myös heikommat hetket.
- Sarja palkitsee bingekatselun, koska vihjeet ja tunteet kasaantuvat kerroksiksi.
Itselleni sarja ei tarjonnut mielenkiintoista juonta, tai sellaista komediaa, mitä olisin halunnut katsella, joten oma arvosteluni sarjaa kohtaan on enemmänkin: jollet arvosta dialogiin perustuvaa komiikkaan, ohita tämä – et menetä mitään.
