Netflixin tuore minisarja The Beast in Me saapui palveluun kuin myöhäinen syysmyrsky, ja se tekee saman tien selväksi mistä se on tehty. Sarja rakentaa jännitteen pihapuiden ja verhojen väliin, ja se nostaa panoksia joka jaksossa. Tarina kulkee psykologisen trillerin ja rikosdraaman rajalla, ja se muistuttaa välillä hienovaraisesti Hitchcockin tyylistä. Katsoja saa koukun nopeasti, ja irti päästäminen vaatii jo itsekuria.
Claire Danes johtaa kokonaisuutta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa kylmältä ja hauraalta. Matthew Rhys tuo vastapariksi karismaa, ja hän tekee epäilyttävästä naapurista ärsyttävän uskottavan. Sarja näyttää kiiltävää pintaa, ja se paljastaa sen alta epämukavan pimeyden. Lopputulos toimii parhaiten silloin, kun se luottaa kahden päähenkilön väliseen peliin.
Lähtöasetelma
Aggie Wiggs (Claire Danes) asuu Oyster Bayssa, ja hän yrittää saada elämänsä takaisin liikkeelle. Aggie on surun lukitsema kirjailija, ja hän etsii samalla uutta aihetta seuraavaan teokseensa. Aggie kohtaa uuden naapurin Nile Jarvisin, ja epäilyt alkavat kasvaa heti ensikohtaamisesta lähtien. Sarja tekee lähtöruudusta selkeän, ja se ei jätä katsojaa harhailemaan. Nile on nimittäin mediassa ”tuomittu” vaimonsa murhaaja.
Nile Jarvis on kiinteistövaikuttaja, ja hänen taustallaan roikkuu vaimon katoamiseen liittyvä varjo. Nile muuttaa rauhalliselle alueelle, ja hän rakentaa ympärilleen kontrollin tuntua. Aggie huomaa tilaisuuden. Hän ei ole saanut aikaiseksi käytännössä mitään edellisen best sellerinsä jälkeen, rahat ovat loppu ja elämä leväällä, ja nyt hän alkaa kirjoittaa Nileen liittyvää tarinaa. Sarja asettaa katsojan samaan ansaan, ja uteliaisuus alkaa ohjata katsomista.
Tunnelma ja rytmi
Sarja etenee tasaisesti, ja se suosii hitaasti kiristyvää painetta nopeiden shokkien sijaan. Dialogi rakentaa valtaa ja uhkaa, ja katseet tekevät usein enemmän kuin repliikit. Ohjaus antaa tilaa hiljaisuudelle, ja se tekee naapurustosta näyttämön jossa jokainen piha tuntuu vartioidulta. Jännite pysyy hengissä, ja se pysyy hengissä juuri rytmin ansiosta.
Jaksojen pituus liikkuu noin 41–54 minuutin välillä, ja kokonaisuus on kahdeksan jakson mittainen. Netflix julkaisi koko kauden kerralla, ja maraton houkuttelee helposti. Sarja hyötyy putkikatselusta, ja pienet vihjeet alkavat silloin napsahdella kohdilleen. Tarina ei silti romahda, vaikka katsominen venyisi useammalle illalle. Itse katsoin sarjan käytännössä kolmessa osassa ja viimeiset kaksi jaksoa lähes peräkkäin.
Näyttelijät kantavat pelin
Claire Danes tekee Aggiestä henkilön, jota tekee mieli sekä ravistella että suojella. Aggie ei ole perinteinen sankari, ja hän tekee ratkaisuja jotka tuntuvat joskus itsekkäiltä. Danes rakentaa ristiriidan uskottavasti, ja hän pitää hahmon kasassa myös silloin kun tarina tihenee. Aggie on samaan aikaan älykäs ja haavoittuva, ja sarja antaa hänen olla molempia.
Matthew Rhys käyttää Nile Jarvisissa pehmeyttä aseena, ja se on rooliin juuri oikea valinta. Nile ei ole koko ajan räikeä uhka, ja se tekee hänestä pelottavamman. Rhys tuo hahmoon charmia, ja hän tuo siihen myös kylmän laskelmoinnin. Katsoja alkaa epäillä kaikkea, ja se on sarjan tärkein temppu.
Sivurooleissa nähdään muun muassa Brittany Snow ja Natalie Morales, ja heidän kauttaan tarina saa lisäkulmia. Hahmot eivät jää pelkiksi juonipalikoiksi, ja heille annetaan oma rytminsä. Mukaan mahtuu myös perhedynamiikkaa ja viranomaislinjaa, ja se laajentaa rikosasetelmaa. Kokonaisuus pysyy silti pääosin keskittyneenä siihen, mitä Aggien ja Nilen välissä tapahtuu. Tärkeä rooli on myös David Lyonsilla joka esittää FBI agentti Brian Abbottia, jolla on oma herkkä kohtansa nimenomaan Nilessa.
Ei pidä myöskään unohtaa Nilen isän hahmoa Martinia, jota näyttelee Jonathan Banks ja Nilen setää, sekä Martinin veljeä, jota näyttelee Tim Guinee.
Mistä sarja puhuu, kun se puhuu rikoksesta
The Beast in Me käyttää rikosmysteeriä peilinä, ja se katsoo sen kautta surua, pakkomiellettä ja vallankäyttöä. Aggie lähestyy Nileä kirjoittajana, ja hän lähestyy häntä myös ihmisenä joka etsii selityksiä omaan kipuunsa. Sarja vihjaa, että uteliaisuus voi olla myös väkivaltaa, ja se vihjaa sen ilman saarnaamista. Katsoja saa tehdä johtopäätökset, ja se tuntuu palkitsevalta.
Sarja myös flirttailee kysymyksellä siitä, kuka hyötyy tarinoista. Aggie haluaa kirjoittaa kirjan, ja Nile haluaa ohjata sitä mitä hänestä kerrotaan. Naapuruus muuttuu neuvotteluksi, ja neuvottelu muuttuu peliksi. Tarina muistuttaa samalla median ja maineen logiikasta, ja se tekee sen osana jännitystä.
Visuaalisuus ja ääni
Lavastus ja kuvasto ovat selvästi sarjan vahvuuksia, ja ympäristö tuntuu ylelliseltä mutta ahtaalta. Kodit näyttävät turvallisilta, ja ne alkavat silti tuntua loukuilta. Kuvaus tekee naapurustosta lähes klaustrofobisen, ja se onnistuu ilman että tila oikeasti pienenee. Sarja rakentaa “kauniin häiriön” estetiikkaa, ja se sopii aiheeseen.
Musiikki kulkee ihon alla, ja se tukee jännitettä työntämättä sitä päälle. Score yhdistää synkkää tunnelmaa ja modernia trilleriä, ja se pitää sykkeen tasaisena. Äänisuunnittelu nostaa pienet äänet isoiksi, ja askelista tulee välillä melkein uhka. Kokonaisuus tuntuu harkitulta, ja se tuntuu myös kalliilta.
Vastaanotto ja katsottavuus
Kriitikoiden vastaanotto on ollut pääosin myönteinen, ja sarja on kerännyt erityisesti kiitosta päärooleista. Rotten Tomatoesissa sarjan hyväksyntäprosentti on ollut noin 83 % kriitikoiden arvioissa, ja sävy on kallistunut “tämä kannattaa katsoa” -linjalle. Useampi arvio nostaa esiin juuri sen, miten Danes ja Rhys tekevät asetelmasta sähköisen. Heidän välilleen syntyy jännite, joka kantaa myös silloin kun sivujuonteet rönsyilevät.
Sarja ei silti ole täydellinen, ja se tuntuu ajoittain aavistuksen ylitulkitsevalta. Juoni lisää kerroksia, ja osa niistä on lähempänä perinteistä tv-trilleriä kuin hienovaraista psykologista peliä. Katsoja voi toivoa välillä tiukempaa leikkausta, ja katsoja voi toivoa hieman vähemmän rihmastoa sivuhahmoihin. Päälinja pysyy onneksi vahvana, ja se pitää mukana loppuun asti.
Sarjan kahdeksan jaksoa olisi ollut mahdollista jakaa useampaankin osaan, ja jatkaa vaikka toisella kaudella, niin paljon jää sarjasta avoimia kysymyksiä, kuten mitä tapahtuu Jarvis Yards rakennusprojektille sekä projektia 100 miljoonalla rahoittaneelle säätiölle ja sen rahoille.
Kenelle The Beast in Me sopii
Sarja osuu parhaiten katsojaan, joka haluaa hitaasti kiristyvää jännitystä ja vahvaa näyttelijätyötä. Tarina ei ole kevyttä taustakatsottavaa, ja se vaatii keskittymistä. Koukku tulee ihmisten kautta, ja mysteeri toimii moottorina. Sarja jättää myös tilaa keskustelulle, ja se on usein hyvän minisarjan merkki.
- Katso sinä, jos pidät psykologisista trillereistä ja “naapuri salaa jotain” -asetelmista
- Katso sinä, jos arvostat Claire Danesin ja Matthew Rhysin kaltaisia roolisuorituksia
- Ohita sinä, jos haluat nopeaa toimintaa ja selkeitä sankareita ilman harmaita alueita
- Ohita sinä, jos et pidä synkistä teemoista ja hitaasti kasvavasta uhkan tunteesta
Suosittelemme sarjaa hitaan jännityksen ystäville.
