Nemesis luottaa tuttuihin aseisiin
Netflixin Nemesis astuu ruutuun itsevarmana rikossarjana, joka tietää heti alusta lähtien, miltä se haluaa näyttää. Sarja rakentaa maailmansa Los Angelesin poliisien, rikollisten ja kiiltäväpintaisten valheiden ympärille, ja se tekee sen hyvin tunnistettavalla tavalla. Courtney A. Kempin ja Tani Marolen luoma sarja on Netflixin uutuuksia, ja sen kaikki kahdeksan jaksoa ovat katsottavissa palvelussa.
Nemesis ei yritä keksiä rikosdraamaa uudelleen, vaan se nojaa lajin klassisiin aineksiin. Tarinassa kulkevat rinnakkain pakkomielteinen poliisi, vaikeasti napattava rikollinen nero, perhesuhteiden paineet ja moraaliset rajat, joita venytetään joka jaksossa hieman lisää. Kokonaisuus on sujuva, mutta samalla se on paikoin niin siistiksi hiottu, että säröjä alkaa kaivata.
Sarjan vahvuus on sen rytmissä. Jaksot liikkuvat nopeasti, kohtaukset vaihtuvat jouhevasti, ja katsojalle tarjoillaan juuri tarpeeksi koukkuja seuraavan jakson käynnistämiseen. Nemesis toimii siksi hyvin viikonloppusarjana, mutta se ei aina jätä jälkeensä sellaista painoa, jota sen synkkä asetelma lupaa.
Pääosissa
Nemesisin päärooleissa nähdään Matthew Law ja Y’lan Noel, joiden välinen vastakkainasettelu kantaa suurimman osan sarjan energiasta. Law esittää etsivä Isaiah Stilesia, joka on kokenut ja sisäisesti kuormittunut poliisi. Noel puolestaan näyttelee Coltrane Wilderia, rikollistaustaan liitettyä liikemiestä ja ryöstöjen taustalla vaikuttavaa hahmoa.
Kaksikon välinen jännite on sarjan selkäranka. Isaiah on mies, joka ei osaa päästää irti, ja Coltrane on mies, joka näyttää aina olevan yhden askeleen edellä. Molemmat hahmot ovat kirjoitettu suurella pensselillä, mutta näyttelijät tekevät heistä tarpeeksi kiinnostavia, jotta peliä jaksaa seurata.
Mukana nähdään myös vahva sivuroolien joukko, johon kuuluvat muun muassa Cleopatra Coleman, Tre Hale, Domenick Lombardozzi, Jonnie Park, Ariana Guerra, Gabrielle Dennis, Michael Potts, Sophina Brown, Jeff Pierre ja Cedric Joe. Sarjan näyttelijäkaarti tuo kokonaisuuteen uskottavuutta, vaikka kaikki hahmot eivät saa yhtä paljon tilaa. Osa sivuhenkilöistä tuntuu enemmän rikosdraaman pakollisilta palasilta kuin täysin omilta ihmisiltään.
Erityisesti The Wire -sarjasta tuttujen kasvojen läsnäolo tuo Nemesisiin kiinnostavaa lisäväriä. Se luo sarjalle rikosdraaman perinteeseen kytkeytyvän tunnelman, vaikka Nemesis on sävyltään paljon kiiltävämpi ja viihteellisempi. Sarja näyttääkin usein siltä, että se haluaa olla katu-uskottava, mutta se ei halua likaantua liikaa.
Juoni
Nemesis kertoo Isaiah Stilesista, joka ryhtyy jahtaamaan Coltrane Wilderia, kun Los Angelesissa tapahtuvat ryöstöt ja kuolemat alkavat kietoutua yhteen. Isaiah uskoo, että Coltrane ei ole vain menneisyytensä taakse jättänyt liikemies, vaan rikollinen toimija, joka rakentaa ympärilleen vaarallista verkostoa. Tarina kasvaa poliisijahdista henkilökohtaiseksi pakkomielteeksi, jossa oikeudenmukaisuus, kosto ja perhe sekoittuvat.
Coltrane on sarjan kiinnostavin vastavoima, koska hän ei ole pelkkä pahis. Hänet esitellään miehenä, joka haluaa hallita tilannetta, suojella omiaan ja säilyttää kulissinsa. Sarja antaa hänelle tarpeeksi inhimillisyyttä, jotta asetelma ei jää täysin mustavalkoiseksi.
Juonen kannalta Nemesis toimii parhaiten silloin, kun se antaa kahden päähenkilön peilata toisiaan. Isaiah ja Coltrane ovat eri puolilla lakia, mutta molemmat tekevät ratkaisuja, joita he perustelevat perheellä, lojaalisuudella ja selviytymisellä. Tässä sarja osuu kiinnostavaan kohtaan, sillä se ei kysy vain sitä, kuka voittaa, vaan myös sitä, kuka onnistuu valehtelemaan itselleen uskottavammin.
Ongelma syntyy siitä, että tarina etenee usein liian siististi. Käänteet tulevat ajallaan, vihjeet loksahtavat kohdalleen, ja vaaratilanteet ratkeavat tavalla, joka tuntuu enemmän käsikirjoituksen rytmiltä kuin elävältä kaaokselta. Nemesis viihdyttää, mutta se ei aina tunnu vaaralliselta.
Liian siisti pinta
Sarjan suurin heikkous on sen hallittu siisteys. Nemesis kertoo likaisesta rikollisuudesta, rikkinäisistä ihmissuhteista ja korruptiosta, mutta sen maailma näyttää usein poikkeuksellisen järjestetyltä. Kuvaus, lavastus ja kohtaukset ovat huoliteltuja, mutta juuri se vie tarinasta osan rosoisuudesta.
Rikosdraamassa siisteys ei ole automaattisesti ongelma. Tyylikkyys voi olla voimavara, jos se tukee tarinan moraalista kylmyyttä tai hahmojen kontrollin tarvetta. Nemesisissä pinta tuntuu kuitenkin toisinaan niin kiillotetulta, että katsoja jää odottamaan säröä, joka ei koskaan kunnolla repeä auki.
Tämä näkyy myös juonen etenemisessä. Sarja antaa ymmärtää, että panokset ovat korkeat, mutta monissa kohtauksissa lopputulos tuntuu turhan turvalliselta. Väkivalta, petokset ja menetykset ovat mukana, mutta niistä puuttuu usein se epämukava jälkimaku, joka tekisi tapahtumista todella pysäyttäviä.
Siksi Nemesis on parhaimmillaan viihteenä, ei järisyttävänä rikostarinana. Se on helppo katsoa, se pitää huomion, ja se tarjoaa näyttelijöille tilaa ottaa mittaa toisistaan. Samalla se jää hieman liian laskelmoiduksi, jotta se nousisi genrensä terävimpään kärkeen.
Toimivaa viihdettä
Nemesis ei ole huono sarja, päinvastoin. Se on ammattitaitoisesti tehty rikosdraama, joka ymmärtää koukuttavan suoratoistosarjan logiikan. Jokainen jakso antaa uuden syyn jatkaa, ja kokonaisuus pysyy tarpeeksi energisenä, vaikka tarinan tutut elementit alkavat välillä näkyä liian selvästi.
Matthew Law tekee Isaiahista tarpeeksi väsyneen ja pakkomielteisen hahmon. Y’lan Noel tuo Coltraneen karismaa, joka auttaa ymmärtämään, miksi hänen ympärillään olevat ihmiset seuraavat häntä. Sarjan paras anti löytyy juuri tästä kaksinkamppailusta, jossa kumpikaan osapuoli ei ole täysin viaton.
Nemesis kärsii silti siitä, että se haluaa olla sekä raskas että helposti nautittava. Se tavoittelee psykologista rikosdraamaa, mutta se tarjoilee monen käänteen kuin perinteisen toimintasarjan. Yhdistelmä toimii viihteen tasolla, mutta se ei aina tunnu temaattisesti täysin rohkealta.
Sarjan katsominen ei kuitenkaan tunnu ajanhukalta. Se on selkeästi suunniteltu yleisölle, joka pitää rikosdraamoista, poliisijahdeista, salaisuuksista ja tyylikkäästi kuvatuista valtapeleistä. Nemesis tarjoaa näitä kaikkia, vaikka se ei aina uskalla sotkea käsiään.
Kenelle Nemesis sopii?
Nemesis sopii katsojalle, joka etsii Netflixistä helposti käynnistyvää rikossarjaa. Sarja ei vaadi pitkää sisäänpääsyä, vaan se esittelee asetelmansa nopeasti ja lähtee heti rakentamaan vastakkainasettelua. Tämä tekee siitä hyvän valinnan silloin, kun kaipaa napakkaa rikosviihdettä ilman liian raskasta pohjustusta.
Sarja toimii erityisesti niille, jotka pitävät Power-henkisestä draamasta, poliisien ja rikollisten välisestä kissa ja hiiri -leikistä sekä perhesuhteisiin sidotuista moraalisista valinnoista. Nemesis ei ole dokumentaarisen karhea rikoskuvaus, vaan enemmän tyylitelty, nopearytminen ja television ehdoilla kulkeva trilleri. Se kannattaa hyväksyä juuri sellaisena.
Loppupuolella on helppo tiivistää sarjan vahvuudet ja heikkoudet yhteen. Nemesis on viihdyttävä, mutta ei kovin yllättävä. Se on näyttävä, mutta ei kovin rosoinen.
- Parasta: Matthew Law’n ja Y’lan Noelin välinen vastakkainasettelu.
- Toimivaa: Nopea rytmi, selkeä juoni ja vahva rikosdraaman tunnelma.
- Heikointa: Liian siistiksi hiottu maailma ja ennakoitavat käänteet.
- Kenelle: Katsojille, jotka pitävät tyylikkäistä Netflix-rikossarjoista.
- Arvio: Perusvarma ja koukuttava, mutta ei aivan mieleenpainuva.
Tuomio
Nemesis on kelpo lisä Netflixin rikossarjavalikoimaan. Se tarjoaa vahvat pääosat, tutun mutta toimivan juonen ja mukavasti etenevän kahdeksan jakson kokonaisuuden. Sarja ei kuitenkaan yllä parhaiden rikosdraamojen tasolle, koska sen maailma tuntuu liian usein käsikirjoitetulta ja liian harvoin aidosti arvaamattomalta.
Arvostelun näkökulmasta Nemesis on hyvä perussarja, jonka katsoo mielellään loppuun. Se ei välttämättä jää pitkäksi aikaa mieleen, mutta se täyttää tehtävänsä tehokkaana suoratoistoviihteenä. Sarja on parhaimmillaan silloin, kun se antaa päähenkilöidensä katsoa toisiaan silmiin ja huonoimmillaan silloin, kun se luottaa liian valmiisiin rikosdraaman ratkaisuihin.
Nemesis on siis tyylikäs, sujuva ja varma. Se on myös liian siisti, liian tuttu ja paikoin liian turvallinen. Silti siinä on tarpeeksi vetoa, jotta rikosdraaman ystävä saa siitä irti kelpo katselukokemuksen.
Oma arvostelumme numerona: 6/10
