Joskus sarja näyttää alusta alkaen, että homma toimii ja kaikki on hanskassa. Toisinaan sitten, jostain syystä mikään ei vain tunnuj osuvan paikoilleen. Netflixin isolla rahalla tehty saaga neljästä maavoimasta: ilma, vesi, tuli ja maa – The Last Airbender mahdollistaisi kaikkien aikonen seikkailun, mutta jotenkin vain kokonaiuus tuntuu hakevan liikaa kaikkea ja tarjoavan kaikille kaikkea – sarja siis ei ole huono, mutta ei se myöskään yltänyt niihin odotuksiin, mitä itse olemme sille asettaneet. Mutta koska sarja on kuitenkin varsin mahtavaa katseltavaa, niin jos olet tällaisten eeppisten tarinoiden kannalla, anna sille mahdollisuus, ehkä pidät siitä enemmän kuin me.
Netflixin uusi tuotanto ”Avatar: The Last Airbender”, joka perustuu Nickelodeonin suosittuun animaatiosarjaan, on herättänyt huomiota sen siirtymisestä animaatiosta live-action-muotoon. Tämä ei ole helppo tehtävä, kuten Disney ja vuoden 2010 elokuvaversio ”Avatar: The Last Airbender” ovat osoittaneet. Vaikka Netflix on onnistunut luomaan näyttävän sarjan ulkoasun ja toiminnan, liian yksinkertaistettu dialogi ja epätasainen näyttelijäntyö tekevät kahdeksanosaisen sarjan katsomisesta hieman vaivalloista etenkin niille, jotka ovat ohittaneet murrosiän. ”Avatar” luo myyttisen maailman, joka on täynnä outoja olentoja ja fantastisia voimia, erityisesti Avatarilla, legendaarisella hahmolla, joka yksin voi hallita kaikkia elementtejä.
Päähenkilö ja juonen kehitys
Tämä raskas taakka lankeaa 12-vuotiaalle pojalle, Aangille (Gordon Cormier), jolla on strategisesti sijoitettu nuoli otsassaan. Hän herää vuosisadan jäädytyksen jälkeen ja huomaa, että tulenpuhaltajat ja heidän johtajansa, Tulilordi Ozai (Daniel Dae Kim), ovat pyrkineet valloittamaan maailman. Peläten Avatarin paluuta, he ovat lähettäneet prinssi Zukon (Dallas Liu) neutralisoimaan hänet.
Sokkan (Ian Ousley) ja vesipuhaltaja Kataran (Kiawentiio) avulla Aang aloittaa episodisen etsintäretken tässä laajassa mytologiassa, joka tuottaa tuttuja tilanteita, ohimeneviä romanssin vihjeitä (jotka suurin osa loogisesta yleisöstä todennäköisesti pitää ”inhottavina”) ja runsaasti pyörivää, potkivaa ja elementtejä heittelevää toimintaa.
Käsikirjoittaja-showrunner Albert Kim (”Sleepy Hollow”) on ilmeisesti pyrkinyt tietoisesti korjaamaan M. Night Shyamalanin vähän arvostetun elokuvaversion virheet, mutta ei ole onnistunut ylittämään luovia esteitä, joita kaksidimensioisten nuorten hahmojen esittäminen live-action-muodossa tuo. Uskottavat visuaaliefektit koristavat sitä, mikä liian usein tuntuu yhteisöteatteripaketilta, jossa on jäykkiä repliikkejä siitä, kuinka maailman pelastaminen täytyy odottaa, jos se tarkoittaa ystävien vaarantamista.
Lopulta tämä tuntuu olevan Netflixin toinen melko kallis veto hyödyntää tunnettua nimeä ja siihen liittyvää nostalgiaa, kuten aiemmin animaatiosta live-actioniksi muunnetut sarjat ”Cowboy Bebop” ja äskettäin ”One Piece”.
Kuten jälkimmäisen tapauksessa, tulos on yleisesti ottaen harmiton, ja sillä on potentiaalia kestää useita kausia, mutta se on toteutettu niin tasapäisellä ja vakavalla tavalla, että on epätodennäköistä, että se voittaisi puolelleen monia, jotka eivät ole hyvin perehtyneitä materiaaliin ja halukkaita sukeltamaan syvälle.
Plussana voidaan mainita, että ainakin Aangin nuoli osoittaa oikeaan suuntaan.
